Aalto-yliopiston tutkijoiden Yichen Lun ja Virpi Roton mukaan innovaatioiden ei aina tarvitse pohjautua uuteen teknologiaan, vaan niitä voidaan luoda myös liittämällä olemassa oleviin tuotteisiin ja palveluihin uusia merkityksiä.

– Jos suunnittelija pystyy muuttamaan tuotteen tai palvelun merkitystä, saatetaan saada aikaan radikaali merkityksen muutos ja menestystuote vanhallakin teknologialla, sanoo muotoilun tutkija Virpi Roto.

Esimerkkeinä maailmaa muuttaneista tuotteista tutkijat mainitsevat 60-luvun minihameen sekä videopelit sosiaaliseksi muuttaneen Nintendo Wiin. Näissä ei ollut kyse teknologiainnovaatioista vaan merkityksen muutoksesta.

– Minihameen kohdalla merkityksen muutos tuotti uuden kokemuksen itsenäisyydestä ja rohkeudesta, ja Wiin tapauksessa fyysisestä aktiivisuudesta ja yhdessä kokemisesta.

Lun ja Roton tutkimuskohteena oli joukko suomalaisia metalliteollisuuden yrityksiä FIMECCin UXUS-tutkimusohjelmasta. Tutkimuksessa yritysten palveluille suunniteltiin uusia merkityksiä kokemuksellisten eikä toiminnallisten tavoitteiden kautta. Yrityksen sisäisestä tiedotuskanavasta ideoitiin henkilökohtainen apuväline ja metallimateriaalin myyntiesitteestä henkilökohtaista ammatillista kasvua tukeva palvelu.

Ihmiskeskeisen muotoilun uusi trendi peräänkuuluttaa henkisesti rikasta elämää ja arjen merkityksellisten kokemusten muotoilua

Lu ja Roto esittelevät tutkimuksensa Aalto-yliopiston isännöimässä kansainvälisessä NordiCHI 2014 -konferenssissa, joka kokoaa yhteen yli 500 ihmiskeskeisen suunnittelun ja vuorovaikutteisen teknologian tutkijaa.

Konferenssin päävieraana on mm. Applen ja HP:n yritysjohdossa toiminut muotoiluguru Don Norman, joka nykyisin toimii Kalifornian yliopiston Design Labin johtajana. Norman on peräänkuuluttanut merkitysten suunnittelua, jolla voi saada aikaan myös radikaaleja innovaatioita.

NordiCHI 2014 -konferenssi 28.-30.10. Marina Congress Centerissä, Katajanokanlaituri 6, Helsinki. Yichen Lun ja Virpi Roton tutkimus torstaina 30.10. klo 13.30. Konferenssiohjelma kokonaisuudessaan: http://nordichi2014.org/program/overview/.

Lisätiedot:

Tutkija, konferenssin puheenjohtaja Virpi Roto, p. 050 592 4031, virpi.roto@aalto.fi
Viestintäpäällikkö Anne Tapanainen, p. 050 434 9711, anne.tapanainen@aalto.fi

Käsikirjoituksen tutkijoiden 17.–19. lokakuuta pidetyn tilaisuuden aihe oli ohjaajan ja käsikirjoittajan suhde elokuvan teon prosesseissa.

Tutkija Raija Talvio pohti esityksessään Suomen ratkaisuja äänielokuvan syntyajan oletettuun käsikirjoituspulaan. Tutkija Jouko Aaltosen aihe käsitteli viimeaikaisen käsikirjoitusteorian soveltuvuutta dokumentaariseen elokuvaan.  Professori Jarmo Lampela esitteli ”Theatre Goes Movies” -projektissa sovellettuja innovatiivisia käsikirjoittamisen käytäntöjä.

Tapahtumaan osallistuivat myös käsikirjoituksen professori Iiro Küttner, lehtori Marja-Riitta Koivumäki sekä maisteriopiskelijat Essi Haukkamaa ja Anastasia Lobkovski. Koivumäkeä on siteerattu useissa viime vuosina ilmestyneissä käsikirjoituksen tutkimuksen julkaisuissa ja hänen ajatuksensa elokuvanteosta jatkuvina dramaturgisina valintoina herättää useasti huomiota. Koivumäen ja Talvion tutkimukset valmistuvat vuonna 2015.

Elokuva- ja lavastustaiteen laitos on ollut alusta saakka aktiivisesti mukana Screenwriting Research Networkin toiminnassa. Verkostoon kuuluu noin 400 elokuvantekijää ja -tutkijaa ympäri maailmaa. Nyt vuosikokouksen vaaleissa laitoksen tutkimuksen koordinaattori Kirsi Rinne ja Ian W. Macdonald Leedsin yliopistosta valittiin jatkamaan verkoston johtoryhmässä. Macdonald on myös Aalto-yliopiston käsikirjoituksen tutkimuksen dosentti.

Tutkijat kehittivät keinoja kansanterveyden parantamiseen käyttämällä apuna suunnittelualan luomia keinoja. Tutkimuksen tapahtumapaikkana oli Vila Rosário -lähiöalue Rio de Janeirossa Brasilissa. Vila Rosário on 60 000 asukkaan yhteisö, jota hallitsevat sairaudet, nälkä, köyhyys ja alhainen koulutustaso.

Aalto-yliopistosta väittelevät Andrea ja Marcelo Judice viettivät pitkiä aikoja yhteisön parissa kyetäkseen ymmärtämään ihmisten elinoloja, ongelmia ja tarpeita. Tutkimukset tehtiin yhteistyössä paikallisen IVR-instituutin kanssa.

‒ Tuberkuloosi on yksi yhteisön vakavista terveysongelmista. Sen parantamista vaikeuttaa ihmisten tiedonpuute sairaudesta ja sen leviämisestä. Halusin työssäni käyttää muotoilun välineitä terveystyöntekijöiden työskentelyn ja tiedon kulun auttamisessa, kertoo Andrea Judice.

Keskeistä tutkimuksissa oli yhteistyö yhteisön jäsenten ja paikallisten terveystyöntekijöiden kanssa. Tutkimusmenetelmänä oli empaattinen ja osallistuva suunnittelu, joka perustuu käyttäjien tarpeiden aitoon ymmärtämiseen.

Andrea Judice kehitti moninaisen ja kustannustehokkaan matalaan teknologiaan nojaavan informaatiojärjestelmän. Järjestelmä perustuu ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja hyödyntää erilaisia kommunikaatiovälineitä kuten työpajoja, julisteita, vihkosia ja verkkosivustoa.

Kulmakivinä yhteisen kielen löytäminen ja pitkäaikainen sitouttaminen

Marcelo Judice sovelsi työssään useita muotoilualan käyttämiä tekniikoita perehtyäkseen Vila Rosárion elämänmuotoon ja päästäkseen selville paikallisten terveystyöntekijöiden ja potilaiden kanssakäymisen kielipeleistä. 

‒ Ongelmien ratkaisu vaatii ihmisten mukanaoloa tuotteiden suunnittelussa ja testauksessa, jotta paikalliset ongelmat tulevat ymmärretyiksi. Lähtökohtanamme oli yhteisön pitkäaikainen sitouttaminen kehittämiimme informaatiovälineisiin, toteaa Marcelo Judice.

Väitöstöissä kehitettyjä informaatiomenetelmiä on sovellettu tuberkuloositiedotukseen myös Namibiassa sekä toisella alueella Rio de Janeirossa HIV:n vastaisessa taistelussa.

Lisätietoja:

Marcelo Ortega Judice
marcelo.judice@apexbrasil.com.br

Andrea Castello Branco Judice
acbjudice@gmail.com

Taiteen laitokselta väittelevä musiikki- ja kuvataidekasvattaja Alma Muukka-Marjovuo tarkastelee väitöstutkimuksessaan 1900-luvun alun käsityksiä taidekasvatuksesta. Keskiöön nousee käsityön- ja piirustuksenopettaja Lilli Törnuddin (1862–1929) unohduksiin jäänyt taidekasvatuksen metodiikka.

– Taiteita yhdistävät työskentelytavat kiinnostavat tämän päivän taidekasvattajia. Tutkimukseni on paluu tällaisen kasvatustavan juurille, sillä Törnuddin metodiikassa eri taiteen lajit ovat tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa. Hän sovelsi esimerkiksi musiikinopetuksen työskentelytapoja ja musiikin terminologiaa kuvataiteiden opetuksessa, Muukka-Marjovuo kertoo.

Lilli Törnudd kuului 1800- ja 1900-luvun taitteessa vaikuttaneisiin taideopetuksen uudistajiin, joille ihmisen opettaminen kokonaisuutena oli keskeistä. Törnudd halusi koulusta oppilaskeskeisemmän ja osallistavamman, paikan, jossa taide ei olisi vain oppiaine vaan kasvatustyön periaate tieteen rinnalla.

– Törnudd haaveili koko Suomen kansalle yhteisestä peruskoulusta joka pohjautuisi käsillä tekemiseen, yksilöllisen ilmaisun arvostamiseen ja oman ajattelun opettelemiseen, Muukka-Marjovuo selventää.

Tutkijan mukaan suomalaisen koulun tulisi tulevaisuudessakin olla paikka, jossa taiteella on sekä tila että tilaus.

Käytännön sovelluksia nykyopetukseen

Muukka-Marjovuo soveltaa tutkimuksessaan Törnuddin taidekasvatusideoita nykypäivän taideopetukseen. Tavoitteena on kehittää erityisesti lukiokoulutusta ja sen toimintakulttuuria entistä yhteisöllisemmäksi ja osallistavammaksi.

– Tutkimuksen mukaan Törnuddin opetusohjeissa on neljä erilaista kokonaisuutta: rytmi, koriste, tempo ja affekti. Mielestäni nämä tulisi ottaa perusrakenteeksi koulun taidekasvatuksen opetussuunnitelmaan. Silloin opetusta pystyttäisiin integroimaan paremmin eri taideaineissa. 

Muukka-Marjovuo ehdottaa, että tempon opetusohje voisi toteutua nykypäivänä esimerkiksi itselle vieraiden ihmisryhmien kanssa toimimisena.

– Koristeen didaktiikka voisi olla esimerkiksi hylätyn kierrätystavaran merkityksellistämistä koristamisen avulla tai soittimien tekemistä kierrätysmateriaaleista. Affektin didaktiikka taas korostaa taiteen tekemisen hauskuutta ja taiteen leikkiä, Muukka-Marjovuo jatkaa.

Opettajana työskennelleellä Muukka-Marjovuolla on kokemusta niin musiikki- kuin kuvataidekasvatuksesta. Väitöstutkimusta onkin ohjannut tutkijan omiin kokemuksiin pohjaava tieto, joka on mahdollistanut myös kahden eri oppiainekulttuurin vertailun.

Väitöstutkimus on toteutettu hyödyntämällä useita tutkimusmenetelmiä. Muukka-Marjovuo on systemaattisesti analysoinut Lilli Törnuddin kirjallista tuotantoa, esittänyt Törnuddia erilaisissa performansseissa sekä kokeillut tämän vanhoja menetelmiä opiskelijoiden kanssa.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja ”Taidetunteen kasvattaminen: Lilli Törnudd taidekasvatuksen maailmoja luomassa” tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa perjantaina 3.10.2014 klo 12, Mediakeskus Lumeen Sampo-sali, Hämeentie 135 C, Helsinki. Vastaväittäjänä toimii professori Eeva Anttila Taideyliopistosta. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston verkkokirjakaupasta shop.aalto.fi, tiedustelut artsbooks@aalto.fi, puh. 050 313 7086.

Lisätietoja:
Alma Muukka-Marjovuo
puh. 040-5652750
alma-liisa.muukka-marjovuo@edu.hel.fi

Aalto-yliopistosta syyskuussa väittelevä Päivi Takala esittää, että perinteinen tapa kuvata ääntä tunteisiin vetoavana tai alitajuisena elementtinä ei tee oikeutta tavalle, jolla elokuvan ääni osallistuu merkitysten muodostumiseen elokuvakokemuksessa. Ohjaajana, säveltäjänä ja äänisuunnittelijana työskennellyt Takala haastaa elokuvan tekijöitä ja kokijoita pohtimaan elokuvaäänen merkitystä uudella tavalla.

– Elokuva tulisi käsittää tuntoisena ja kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka välittyy kaikkien eri aistien kautta. Ääni voi ilmaista tunteita ja alitajuisia merkityksiä, mutta niin voivat elokuvan muutkin elementit, Takala sanoo. 

Tuntoisuudella tarkoitetaan sitä, että ihmiset ymmärtävät maailmaa ja rakentavat merkityksiä pohjimmiltaan ruumiin ja tuntojen kautta.

– Perinteisesti elokuvateoriat ja alan opetus painottavat elokuvan narratiivisuutta tai visuaalisuutta. Äänen merkitys korostuu, kun elokuvan maailma avautuu katsojakuulijalle kokonaisvaltaisena tuntona.

Elokuvantekijöiden ajatuksia ja taiteellisia teoksia

Päivi Takala selvitti työssään, miten ääntä on käsitelty elokuvantekijöiden ja äänisuunnittelijoiden keskuudessa. Hän tarkasteli muun muassa David Lynchin, Walter Murchin, Michel Chionin sekä Dardenne-veljesten ajatuksia elokuvasta ja äänestä tuntoisuuden käsitteen ja siitä aukeavan uuden teoreettisen ulottuvuuden kautta.

Väitöstutkimukseen kuuluu myös kolme taiteellista teosta: dokumenttielokuva ”Erikoisia tapauksia”, tanssielokuva ”Syvä hengitys sisään” ja audiovisuaalinen installaatio ”Helsingin kaunein ääni”.

– Taiteellisten töiden kautta tarkastelin tuntoisuuden käsitettä eri näkökulmista ja selvitin, kuinka tuntoisuudesta aukeavaa teoriaa voi hyödyntää tavassa, jolla ymmärrämme ääntä elokuvan tekemisessä ja kokemisessa, Takala kertoo.

– Ohjaamassani tanssielokuvassa kokeilemamme työtavat, kuten liikkeen yhdistäminen leikkaukseen ja sävellystyöhön, auttoivat konkretisoimaan tuntoisuuden käsitettä tekemällä sen katsojallekin näkyväksi, kuultavaksi ja kokonaisvaltaisesti koettavaksi.

Takalan väitöstutkimus tarjoaa uusia näkökulmia elokuvan äänen käytännön tekemiseen ja alan pedagogiikan kehittämiseen.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja ”Äänen tunto. Elokuvaäänen kokemuksellisuudesta” tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa perjantaina 19.9.2014 klo 12, Mediakeskus Lumeen Sampo-sali, Hämeentie 135 C, Helsinki. Vastaväittäjänä toimii FT Taina Riikonen. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston verkkokirjakaupasta shop.aalto.fi, tiedustelut artsbooks@aalto.fi, puh. 050 313 7086.

Lisätietoja:
Päivi Takala
puh. 050 569 1069
paivi.takala-gould@aalto.fi
Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

Aalto-yliopistosta elokuussa väittelevä TaL Rauni Ollikainen tutkii, miltä suomalaisten näyttämöiden metsä- ja maisemakulissit näyttivät ja mikä suhde niillä on vuosien 1860–1940 suomalaisen maalaustaiteen maisemakuvastoon. Ollikaisen väitöskirja luo katsauksen suomalaisen lavastuksen varhaishistoriaan.

– Suomalaisia metsiä ja maisemia maalattiin näyttämöiden tyyppikulisseihin jo ennen 1900-luvun vaihdetta. Sen jälkeen tyyppikulissien käyttö vakiintui kaikkiin suomalaisiin teattereihin, Ollikainen kertoo.

Tyyppikulissit ovat teattereiden käyttämiä vakionäyttämökuvia, joita käytettiin etenkin lavastuksen varhaisvaiheessa ennen varsinaista modernia lavastustaidetta. Tänä päivänä tyyppikulissit ovat hävinneet lähes täysin ammattiteattereista, mutta seuranäyttämöiltä maalattuja kulisseja voi löytää vieläkin.

– Illusorista lavastustyyliä edustavia vanhoja tyyppikulisseja käytetään vielä yllättävän paljon suomalaisilla seuranäyttämöillä. Dokumentoin seuranäyttämöiden perinteisiä tyyppikulissilavastuksia osana Pelastakaa kulissit -projektiani, jonka tulokset ovat väitöstutkimukseni keskeinen aineisto. Kulisseja tutkiessani sain selville myös osan niiden tekijöistä.

Väitöstyöhön kuuluu kirjallisen osan lisäksi kaksi Ollikaisen rakentamaa näyttelyinstallaatiota, jotka olivat esillä Suomenlinnassa vuosina 2002–2003. Kumpikin näyttely muodostui suuresta kulissista, joka esitti tyypillistä suomalaista maisemaa.

– Tutkimukseni osoittaa, että perinteiset suomalaiset metsä- ja maisemakulissit kuuluvat aiheeltaan ja toteutukseltaan samaan suomalaisen ideaalimaiseman kuvastoon, joka esiintyi erityisesti suomalaisessa maalaustaiteessa, grafiikassa ja valokuvissa, Ollikainen summaa.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja ”Suomalainen ideaalimaisema näyttämön tyyppikulisseissa” tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa torstaina 28.8.2014 klo 12, Sampo-sali, Mediakeskus Lume, Hämeentie 135, Helsinki. Vastaväittäjänä toimii dosentti Pentti Paavolainen Helsingin yliopistosta. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: shop.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi, puh. 050 313 7086.

Postmodernismi miellettiin suomalaisessa arkkitehtuuripuheessa alkuun vain rakennusten ulkomuotoon vaikuttavana muoti-ilmiönä. 1970-luvun ”laatikkolinjan” rinnalle nousi rakennuksia, joissa oli leikkimielisiä muotoja, värejä ja perinteisten rakennusten jäljittelyä. Myöhemmin suuntaus muutti myös tapaa ymmärtää arkkitehtuurin merkitys ja taiteellinen tehtävä.

Aalto-yliopistosta väittelevä TkL Anni Vartola selvitti, miten postmodernismiin suhtauduttiin Suomessa ja mitä vaikutuksia suuntauksella oli suomalaiseen arkkitehtuuriin. Väitöskirja luo kuvaa suomalaisesta arkkitehtuurista ja arkkitehtien arvomaailmasta 1900-luvun lopulla.

– Suomi oli 1970–80-luvuilla arkkitehtuurissa niin sanottu yhden ajatuksen maa. Modernismi oli vakiintunut ilmaisukieli. Postmodernismiin suhtauduttiin kevytmielisenä viihteenä, amerikkalaisperäisenä muoti-ilmiönä, joka ei sopinut maamme oloihin. Tyyli koettiin uhkana suomalaisen arkkitehtuurin perinnölle, Vartola kuvaa.

Vähitellen postmodernismin aatteet hyväksyttiin, ja uudenlainen arkkitehtuuriajattelu sulautui osaksi 1990-luvun suomalaisen rakennustaiteen ihanteita.

– Postmodernismi elvytti unohtuneita arkkitehtonisia arvoja, joita ovat muun muassa käyttäjälähtöinen suunnittelu, paikallisen tradition kunnioittaminen sekä arkkitehtuurin elämyksellisyys. Näillä teemoilla oli keskeinen merkitys siinä kehityksessä, jolla suomalainen arkkitehtuuri nousi uuteen kansainväliseen maineeseen 1990-luvulla, Vartola kertoo.

Uraauurtavan tutkimuksen tulokset pohjautuvat keskustelupuheenvuoroihin, joita Vartola on kerännyt 1970–90-lukujen arkkitehtuuri- ja rakennusalan julkaisuista. Lisäksi Vartola on haastatellut kymmentä siihen aikaan toiminutta arkkitehtia sekä vieraillut yli sadassa rakennuskohteessa eri puolella Suomea.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja ”Kuritonta monimuotoisuutta: postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa” tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa perjantaina 29.8.2014 klo 12, E-sali, Otakaari 1, Espoo. Vastaväittäjänä toimii professori emerita TkT Kaisa Broner-Bauer Oulun yliopistosta. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: shop.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi, puh. 050 313 7086.

Lisätietoja:

Anni Vartola
p.  050 320 3580
anni.vartola@arkvv.fi

Projektin tavoitteena on rakentaa metodologinen kehys ja tarjota metodologisia työkaluja pukujen tutkimukseen. Tutkimusalue pitää sisällään kaikki esittävien taiteiden (teatteri, tanssi, ooppera, musikaali, sirkus ynnä muut), medioidun tarinankerronnan (elokuva, televisio ja digitaalinen media) ja monialaisten luovien projektien pukujen suunnitteluun, toteutukseen ja esittämiseen liittyvät alueet.

– FiDiPro-rahoituksen merkitys on suuri, sillä sen avulla voimme olla yhteydessä muihin kokeneisiin tutkijoihin, Sofia Pantouvaki kertoo. Hän on Costume Methodologies -projektin päätutkija ja Suomen ensimmäinen näyttämö- ja elokuvataiteen pukusuunnittelun professori.

- Puvulla on luova ja kommunikatiivinen taso, jota ei aina voi ilmaista sanoin. Tavoitteenamme on etsiä metodeja, työkaluja ja jopa terminologiaa, joiden avulla kykenemme kartoittamaan tätä abstraktia aluetta ja tuomaan sen globaalin tutkijayhteisön tietoon ja tutkimuksen käyttöön.

Pukusuunnittelu on alue, jota ei ole tutkittu laajasti. Tähän mennessä tutkimusta on pääosin tehty tietystä näkökulmasta, joka jättää huomioimatta puvun kokonaisolemuksen poikkitieteellisenä luovana osana elävää ja medioitua esitystä.

– Tämän vuoksi on tärkeää, että tutkimuksessa on mukana sekä taiteilija-tutkijoita että tutkijoita, joilla on erilaiset lähestymistavat projektissa tarkasteltaviin erilaisiin esitystyyppeihin. Professori Peter McNeilin kokemus rikastaa tutkimustamme, Pantouvaki sanoo.

FiDiPro-professori, tri Peter McNeil on University of Technology Sydney -yliopiston varadekaani ja muotoiluhistorian professori. Hän on johtava tutkija taiteen ja muotoilun historian ja tuotannon sekä muodin tutkimuksen aloilla. Viime vuosina McNeilin projektit ovat saaneet huomattavan määrän kansainvälistä huomiota, ja häntä pidetäänkin yhtenä terävimmistä kriittisistä kirjoittajista, joiden aiheena on puvun merkitys nykykulttuurissa.

Tutkimusympäristön ja dialogin rakentaminen

Toinen projektin tavoitteista on vahvistaa Aalto-yliopiston tutkimusympäristöä. Tavoitteena on FiDiPro-rahoituksen avulla palkata nykyisen elokuvataiteen pukusuunnittelun tutkijatohtorin lisäksi tutkijoita tiettyihin tapaustutkimuksiin pukusuunnittelun eri alueilta. Tapaustutkimukset toimivat esimerkkeinä tiettyjen tutkimusmenetelmien rakentamisessa ja testaamisessa.

Maaliskuussa 2015 järjestettävällä Critical Costume -tapahtumalla tuetaan tutkimusympäristön luomista. Se toimii myös viitekehyksenä kansainväliselle pitkäaikaiselle tutkimusyhteistyölle. Critical Costume 2015 sisältää tieteellisen konferenssin ja näyttelyn, johon osallistuu kansainvälisiä taiteilijoita ja tutkijoita pukusuunnitteluun liittyviltä eri alueilta.

– Haluamme osoittaa, että kaikki nämä alat voivat käydä vuoropuhelua keskenään. Tapahtumalla on suurta potentiaalia, sillä se tarjoaa Aalto yliopiston Costume in Focus -tutkimusryhmälle mahdollisuuden tulla alan kansainväliseen keskiöön, sanoo Sofia Pantouvaki.


FiDiPro – Finland Distinguished Professor Programme -rahoitusohjelmassa Suomen Akatemia rahoittaa huippututkijoita ensisijaisesti yliopistojen ja tutkimuslaitosten strategisesti keskeisille ja tieteellisesti merkittäville aloille. Rahoituksen hakijana on yliopisto tai tutkimuslaitos. Hakemusten vertaisarvioinnin tekevät arvostetut ulkomaiset tutkijat.

Vuonna 2006 alkanut FiDiPro – Finland Distinguished Professor Programme on Suomen Akatemian ja Tekesin yhteinen rahoitusohjelma, joka tarjoaa suomalaisille yliopistoille ja tutkimuslaitoksille mahdollisuuden palkata ulkomaisia tai pitkään ulkomailla toimineita suomalaisia huippututkijoita määräajaksi Suomeen. Rahoitusohjelman tavoitteena on luoda pitkäaikaista kansainvälistä tutkimusyhteistyötä sekä vahvistaa maamme tieteellistä ja teknologista osaamisperustaa.

Aalto-yliopiston Lähiö 2072 -hankkeessa luotiin lähiöiden uudistamiseen ja parantamiseen asukaslähtöinen, radikaali kehittämisen yhteistoimintamalli. Muotoilun laitoksen tutkimusryhmän hanke synnytti monialaista yhteistyötä ja toimintaa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä.

Tärkeä osa hanketta oli asukkaiden osallistaminen ja aktivointi osallistujista toimijoiksi.  Asukasaktiivisuutta ja verkostotoimintaa vahvistettiin esimerkiksi taloemäntä- ja -isäntäkoulutuksella. Jatkossa koulutusta voisivat toteuttaa työväenopistot, kiinteistöalan kouluttajat tai isännöitsijätoimistot.

Yhteistoimintamalli on kehitetty Suomen suurimmassa kaupunginosassa Mellunkylässä. Lähiö 2072 -hankkeen pilottikohteeksi valikoitui kyseinen lähiö, koska suurin osa alueen kerrostaloista on rakennettu 1960- ja 1970 -luvuilla eli suurimman lähiörakentamisbuumin aikana. Hankkeen aikana 2012–2014 alueen kerrostalot ovat suurten korjaushankkeiden kynnyksellä.

– Lähiö 2072 -hankkeen lisäksi Mellunkylä on toiminut aktiivisena alueellisena kehitysalustana ja useiden tutkimus- ja kehityshankkeiden kohteena viimeisten vuosikymmenten aikana. Mellunkylän alueella toimii muun muassa aktiivinen Vetoa ja Voimaa Mellunkylään -hanke, jonka tavoitteena on luoda paikallinen lähidemokratiamalli, kertoo tutkimushankkeen johtaja Sari Dhima muotoilun laitokselta

– Alueen asukkaat lähtivät hankkeeseen mukaan hyvin innostunein mielin ja hankekumppanimme Helsingin Diakonissalaitos jatkaa taloisäntien ja -emäntien verkoston kanssa. Heidän kanssaan paneudutaan syvemmin sosiaalisen puolen haasteisiin ja etsitään mielekkäitä tapoja yhteistoiminnan järjestämiseen ja yhteishengen kohottamiseen. Myös taloemännät ja isännät ovat keskenään sopineet jatkavansa tapaamisia, jatkaa Sari Dhim 

Taloudellisia onnistumisia

Eräs keskeinen hyöty on hankealueella taloyhtiöiden parantunut tietoisuus ja ymmärrys energia-asioista.

– Esimerkiksi Helsingin Energian osahankkeessa korjauksen energiatehostumisella päästiin yli 25 prosentin lämmitysenergian säästöön vuodessa. Lisäksi kaukolämmön vesivirtamaksua voitiin alentaa viisi prosenttia. Alueellisesti se merkitsee, että vastaavalla toimilla voitaisiin säästää 500 000-800 000 euroa vuodessa, kertoo Helsingin Energian vanhempi asiantuntija Turo Eklund.

Hankkeen loppuraportti Yhteistoiminnallinen lähiökehittäminen. Kokemuksia yhteisöllisestä ja tulevaisuusmyönteisestä korjauskulttuurista. julkaistaan syyskuussa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn julkaisusarjass

Lisätiedot:

Sari Dhima, tutkimushankkeen johtaja, p. 050 3716949, sari.dhima@aalto.fi

Katja Soini, projektipäällikkö, p. 050 374 4830, katja.soini@aalto.fi   

https://blogs.aalto.fi/lahio2072/

http://issuu.com/lahio2072

Lähiö 2072 -hankkeessa mukana ovat Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Living Places- tutkimusryhmä muotoilun laitokselta ja BES-tutkimusryhmä insinööritieteiden korkeakoulusta, Tekes, Helsingin Diakonissalaitos, Helsingin Energia, Vahanen-yhtiöt, Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA, Suomen Kuntaliitto ja Vetoa ja Voimaa Mellunkylään -projekti sekä Helsingin kaupungin ympäristökeskus.

Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen Dream Home -tutkimuksessa selvitettiin townhouse-talotyypin haluttavuutta. Lapsiperheiden rinnalla tutkimuksessa tunnistettiin kooltaan ja elämäntyyliltään erilaisia townhouse-asumisesta kiinnostuneita ryhmiä. Kiinnostus townhouse-asumiseen on suurinta ryhmissä, jotka arvostavat kaupunkikeskustamaista ympäristöä. Kuitenkin myös vehreämpää asuinympäristöä arvostavat suhtautuvat myönteisesti townhouse-asumiseen.

Tutkimuksessa pureuduttiin erityisesti siihen, millä ehdoilla townhouse-asuminen voi vastata erilaisten kotitalouksien asumistarpeisiin ja miten nämä tarpeet voitaisiin huomioida townhouse-alueiden kaupunkisuunnittelussa.

Merkityksellisiä tekijöitä talotyypin suunnittelun kannalta ovat olleet asenne asuinalueen tiiviyttä kohtaan sekä suhtautuminen sosiaalisiin kontakteihin ja yhteisöllisyyteen. Tutkimuksessa tunnistettiin neljä elämäntaparyhmää.

‒ Näitä tekijöitä käyttäen tunnistimme neljä ryhmää: vilkkaat sosiaaliset, vilkkaat privaatit, väljät sosiaaliset  sekä väljät privaatit. Merkille pantavaa mittarien tunnistamisessa olikin se, että urbaani, rakennettu kaupunkitila ei korreloi yhteisöllisyyden kanssa. Tiiviys ei siis suoraan synnytä yhteisöllisyyttä, kertoo tutkija Anne Tervo.

Tutkimus tarttui myös erilaisten rakentamistapojen kiinnostavuuteen. Suoraan rakennuttajalta ostaminen ja rakennuttajakonsultin palveluiden käyttäminen kiinnostivat kohderyhmiä eniten. Kyselytutkimuksen aineisto kertoo myös yllättävän suuresta kiinnostuksesta yhteistiloja kohtaan. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että townhouse puhuttelee edelläkävijäasukasryhmää, joka olisi valmis tinkimään asuinneliöistä ympäristösyistä. 

‒ Townhouse-talot ovat tällä hetkellä kooltaan suurempia, mitä vastaajien toiveasunnon pinta-ala olisi. Tulos voisi viedä konseptin kehitystä uudenlaiseen suuntaan, kommentoi Tervo.

Tutkimustuloksia hyödynnetään suomalaiseen kontekstiin soveltuvien townhouse-talotyyppien suunnittelu- ja kehitystyössä. Tulosten valossa on ilmeistä, että talotyypin suosion kasvattaminen edellyttää suunnitteluratkaisuja, jotka räätälöidään suhteessa eri elämän- ja asumistyyleihin ja tätä kautta onnistuneiden ja kohderyhmiä puhuttelevien esimerkkikohteiden rakentamista. Lisäksi rakennusmääräykset vaativat joustavampaa soveltamista muun muassa esteettömyyden ja kiinteistön jaettavuuden näkökulmasta.

Tutkimuksen taustalla ovat pääkaupunkiseudun kaavoitushankkeet, joiden tavoitteisiin sisältyy asumisvaihtoehtojen monipuolistaminen uusien urbaanien talotyyppien avulla. Townhouse-talotyypillä tarkoitetaan pitkiltä sivuiltaan naapuritalossa kiinni olevaa pientaloa, jossa on oma katutason sisäänkäynti sekä pieni etu- ja takapiha. Katutilaan rajautuvat talorivit muodostavat tiivistä ja pienimittakaavaista kaupunkirakennetta.

Hanke jatkuu syksyllä 2014, jolloin kyselytutkimuksen aineistoa syvennetään työpajatyöskentelyssä. Koko hankkeen tutkimustulokset raportoidaan alkuvuodesta 2015.

Lisätietoja:

Professori Hannu Huttunen
p.040 0844967
hannu.huttunen@aalto.fi

Tutkija Anne Tervo
p. 040 776 9814
anne.tervo@aalto.fi

Lilja Blumenfeld tutkii väitöskirjassaan Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle, miten skenografia on luonut turmeltunutta ja vääristynyttä kuvastoa Shylockin hahmosta eräässä Shakespearen tunnetuimmassa teoksessa.

Näytelmä on tulkittu poliittiseksi, seksuaaliseksi, ”rodulliseksi” ja moraaliseksi arvoitukseksi. Sen esitykset ovat luoneet Blumenfeldin mukaan turmeltunutta kuvastoa, joka on levinnyt ympäri Eurooppaa aina varhaismodernin teatterin ajasta asti.

– Kuvasto Shylockista on vuosisatojen turmeltuneen skenografisen mielikuvituksen tulosta. Samalla Shylockia on käytetty kuvastamaan vääristyneesti juutalaisia Euroopan historiassa. Shylockin henkilö on alun alkaen ollut hybridi: sekä fiktiivinen hahmo että todellinen juutalainen ihminen Venetsiassa, Blumenfeld toteaa.  

Blumenfeld tarkastelee Venetsian kauppiaan esitysten historiallista kehitystä, jossa Shylockilla on ollut niin koomisia, vastenmielisiä kuin jopa jalojakin piirteitä. Ne kaikki elävät edelleen Euroopan lavoilla ja kankailla.

Turmeltuneet skenografiset kuvitelmat

Blumenfeld esittää kolmitahoisen mallin Venetsian kauppiaan tulkitsemiseen. Kuvastot Shylockista, keskeisestä oikeudenkäyntikohtauksesta – jossa Shylock vaatii koroksi paunan velallisensa lihaa – sekä tärkeä tapahtumapaikka, Venetsian labyrintti, sisältyvät toinen toisiinsa.

– Ilman näitä elementtejä näytelmää olisi mahdoton kuvitella, ja niiden keskeinen rooli tekstissä luo pohjan muiden henkilöiden, kohtausten ja paikkojen tulkinnalle, Blumenfeld tähdentää.

Skenografian tutkimus keskittyy usein vain siihen, miten lavastus havaitaan, mutta Blumenfeld huomioi erityisesti myös skenografian imaginaarisen tason ja mielikuvituksen merkityksen.

– Skenografisella mielikuvituksella on luotu stereotyyppejä, jotka paljastuvat Shylockin liittyvässä kuvastossa. Shylockin, oikeudenkäynnin ja Venetsian kolmiosta muodostuu “mise-en-abyme”, loputtomiin aina vain pienempinä kuvina itseään toistava kuvien kurimus. Siinä syntyy näytelmän monimutkainen kuvasto.

Vääristyneisyys kuuluu Blumenfeldin tulkintaan skenografiasta yleensä. Katsojan kuvitelma esityksen maailmasta vaatii, että näyttämö ja lavasteet tulevat luoduiksi hänen mielikuvituksessaan. Skenografia on Blumenfeldin tarkastelussa aina osin kuvitteellinen, ja siten lähtökohtaisesti “turmeltunut”.

– Skenografi rakentaa lavastuksellisen todellisuuden yhdessä jokaisen katsojan mielikuvituksen kanssa. Skenografia on siten mielikuvituksellinen akti. Se tarjoaa katsojalle mallin, jonka mukaan katsoa näytelmää, ja samaan aikaan johdattaa kuvittelemaan näytelmän maailman tietynlaiseksi, Blumenfeld kiteyttää.

Arild Berg on tutkinut kolmen osallistavan taideprojektin kautta, miten taide voi tuoda ihmisiä yhteen ja elävöittää heidän kokemustaan ympäristöstään. Teokset Berg sijoitti siunauskappeliin, vanhusten hoitokotiin ja koulun eteisaulaan. Ne ovat erilaisia lasi-, posliini- ja betoniveistoksia, joihin hän yhdistelee myös graafisia ja tekstuaalisia elementtejä.

Berg uskoo, että taiteen tutkimus voi itse olla taidetta. Sen avulla taiteelle luodaan myös välittömästi yhteiskunnallisesti merkityksellisiä käyttötarkoituksia.

– Taiteen ja tieteen välillä ei tarvitse olla ehdotonta kahtiajakoa. Taiteilija voi saada inspiraationsa mistä vain, myös tutkimuksesta. Työni tekee julkisesta ja osallistavasta taiteesta tutkimusta: sitä dokumentoidaan ja tarkastellaan tieteen keinoin, Berg muotoilee.

– Käytän todellista maailmaa ”laboratoriona”, joka sijaitsee suoraan ihmisten jokapäiväisessä elinympäristössä.

”Miksei taidetta voisi käyttää enemmän, jos se avaa ovet ihmisten sisäiseen maailmaan näin helposti?”

Berg avaa työssään uuden näkökulman materiaalisuuden merkitykseen osallistamisessa ja julkisessa taiteessa. Berg kertoo siirtävänsä käyttäjälähtöisen suunnittelun periaatteita materiaalitaiteeseen.

– Tutkin projektejani osallistavan suunnittelun ja materiaalitaiteiden teorian kautta ja pohdin, miten tutkivaa taidetta voidaan käyttää julkisissa tiloissa.

– Materiaalisiin taideobjekteihin liittyvät tunteet, mielipiteet ja toiminta ovat aivan yhtä tärkeitä kuin taiteen ideat ja muoto. Teosten materiaali ja taktiili eli kosketukseen perustuva vuorovaikutus herättivät projekteihin osallistuneiden ihmisten aisteja ja kirvoittivat heissä muistoja, tunteita ja dialogia muiden ihmisten ja ympäristön kanssa.

Jokapäiväisten tilojen ympäristöjen luonne siis muuttuu taiteen ansiosta.

– Teosten aistimellinen läsnäolo luovat sosiaalisuutta ja avaavat kommunikaatiota. Siunauskappelissa teokset esimerkiksi myös tukevat ja lohduttavat surussa ja synnyttävät tunnesiteitä muutoin koruttomaan tilaan.

Vanhusten hoitokotia varten luotu teos Arctic Border esimerkiksi sai potilaat aktivoitumaan ja avautumaan toisilleen ja ympäristölleen. Sairaalan työntekijä kiteyttää Bergin mukaan hyvin, miten taide voi osallistua dementiapotilaiden hoitoon ja kohottaa heidän omanarvontuntoaan.

– Hän ihmetteli, miten helposti vanhukset teosta kosketeltuaan avautuivat puhumaan herkistä asioista elämässään. Taide ei tällöin ole enää itsetarkoituksellista tai pelkkä koriste. Kaikki tutkimani teokset ovat jääneet pysyviksi osiksi instituutioita, joihin ne sijoitettiin.

Arild Berg on taiteilija ja tutkija ja opettaja Oslo and Akershus University College of Applied Sciences -yliopistossa.

MFA Arild Berg esittää tarkastettavaksi väitöskirjansa Artistic Research in Public Space. Participation in Material-based Art. Vastaväittäjänä toimii taiteen tohtori Kärt Summatavet, Estonian Academy of Arts. Kustoksena toimii professori Juha Varto taiteen laitokselta. Aika: 30.05.2014 / 12:00 - 15:00. Paikka: Mediakeskus Lume, Sampo-sali, Hämeentie 135 C, Helsinki. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi.

Lisätietoja:

Arild Berg
arild.berg@hioa.no

p. +47 9751 3361
www.arildberg.no/

Maiju Loukola tutkii väitöskirjassaan Vähän väliä – näyttämön mediaalisuus ja kosketuksen arkkitehtuuri Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle, miten fyysiseen lavastukseen yhdistetyt video- ja kuvaprojisoinnit vaikuttavat teatteriesityksen kokemiseen.

Näyttämön fyysisen tilan ja mediatilan kohtaaminen välittyy katsojalle moniaistisena ja ruumiillisena kokemuksena. Katsojan ruumis on Loukolan mukaan jopa paikka, jossa esitys ja skenografia lopulta muodostuvat.

– Skenografia on tilan ymmärtämistä suhteina ja dynamiikkana. Näyttämö jäsentyy kokemukselliseksi ja aistinvaraiseksi eletyksi tilaksi ja tilanteeksi, Loukola selittää.

Tutkimuksessaan ja taiteellisessa työssään skenografina Loukola pohtii katsojan kokonaisvaltaista aistimellista kokemusta mediateatterin näyttämöstä.

– Mediateatterin skenografiat eivät ole vain kuvaesityksiä, jotka sivuuttavat muut aistit katseelle alisteisina. Aistikokemus on aina todellinen ja konkreettinen riippumatta siitä, vaikuttavatko siihen fyysiset, käsillä olevat materiaaliset asiat vai mediavälitteiset virtuaaliset efektit, hän korostaa.

Mediaalinen ruumis lavastustaiteessa

Mediateatterillinen kokemus on katsojalle yhtä aikaa sekä henkilökohtainen ja ruumiillinen että yhteisesti jaettu. Niinpä kokemuksen ydin, eli katsojan havaitseva ruumis, on itse jo ”mediaalinen”, välittynyt ja välittävä. Mediateatteri voimistaa katsojan kokemusta itsestään ”välitteisenä”, näyttämön tapahtumien paikkana.

– Mediaprojisoinnein luotu tila ei ole mitään käsin kosketeltavaa, se jää etäisyyden päähän. Toisaalta se tulee lähelle katsojaa ja ulottuu kokemukseen. Elävän ja medioituneen läsnäolon eroavuus ja yhtäläisyys jäsentyy näyttämöllä hienovaraiseksi jännitteeksi ja yhteispeliksi, Loukola muotoilee.

Tämä jännite voi Loukolan mukaan rikastaa ja auttaa ymmärtämään ei vain taiteen kokemista mutta myös ihmisen käsitystä itsestään ja maailmasta.

– Mediateknologioiden ilmentämä välitteisyys muokkaa käsityksiämme paikasta, ajasta, läsnäolosta ja identiteeteistä ja se on askarruttanut taiteita ja humanistis-filosofisia keskusteluja pitkään. Olemme yhteydessä maailmaan aistimuksellisen kokemuksemme välityksellä, emmekä ole siinä suinkaan yksin.

Välitteisyys on lavastustaiteessa entistäkin ajankohtaisempi teema nyt kun uudenlaiset kokemukselliset ja esitykselliset ympäristöt koostuvat fyysisten tilojen ohella mediatiloista ja virtuaaliympäristöistä.

– Intermediaalisuus tekee näkyväksi havaitsemistapahtuman sirpaleisuuden, näyttämön elementtien, toimijoiden ja tapahtumien väliset suhteet ja halkeamat sekä rajattoman virtuaalisen muutospotentiaalin.

– Silloin havaitsemisemme välitteisyys korostuu verrattuna tilanteisiin, joissa teatterin näyttämöllä on vain ihmisiä ja fyysisiä kappaleita.

TaM Maiju Loukola esittää tarkastettavaksi väitöskirjansa V ä h ä n  v ä l i ä – näyttämön mediaalisuus ja kosketuksen arkkitehtuuri. Vastaväittäjänä toimii dosentti Jaana Parviainen Tampereen yliopistosta. Kustoksena toimii professori  Susanna Helke elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselta. Aika: 23.05.2014 / 12:00 - 15:00. Paikka: Mediakeskus Lume, Sampo-sali, Hämeentie 135 C, Helsinki.

Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi.

Lisätietoja:

Maiju Loukola
maiju.loukola@aalto.fi
p. +358 50 523 1910

Arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti Harri Hautajärvi kuvaa väitöskirjassaan Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitokselle, miten matkailu ja arkkitehtuuri ovat vaikuttaneet toisiinsa Lapissa aina 1800-luvulta alkaen.

Hautajärven tutkimus osoittaa, miten rakentaminen Lapissa muuttui massaturismin myötä 1960-luvulta alkaen: arkkitehtuuriltaan ja sisustukseltaan harkitut ja viimeistellyt rakennukset vaihtuivat tavanomaisiin, esteettisesti vaatimattomiin lomakyliin.

– Vielä 1960-luvulle asti matkailua edistettiin Lapissa nimenomaan maisemilla ja korkealuokkaisella arkkitehtuurilla ja sisustuksilla, Hautajärvi paikantaa historiallisen taitekohdan.

Lapin matkailuarkkitehtuurissa näkyivät 1800-luvulta lähtien sekä kansainväliset että kansalliset ja paikalliset vaikutteet. Muinaispohjoismaiseen tyyliin rakennettua Aavasaksan paviljonkia Ylitorniossa seurasivat tyyppikestikievarit ja klassistiset matkailumajat. Hirrestä 1930- ja 1950-lukujen välillä rakennetut matkailu- ja retkeilymajat henkivät suomalaista talonpoikaiskulttuuria ja kansallisromantiikkaa. Pohjanhovin, Pallastunturin ja Petsamon 1930-luvun hotellit loisteliaine sisustuksineen ilmensivät puolestaan kansainvälistä funktionalismia. Lapin matkailurakennuksia suunnittelivat tunnetut suomalaiset arkkitehdit ja sisustusarkkitehdit.

Laskettelun suosion kasvu 1960-luvulta lähtien muutti tunnetut maisemakohteet matkailukeskuksiksi, osan lomakaupungeiksi. Edullinen ja nopea rakentaminen, standardointi sekä teolliset rakennusmateriaalit ja -tavat yleistyivät.

– Kohteiden rakennuttamisesta alkoivat vastata valtion ja yleishyödyllisten toimijoiden sijaan yksityiset matkailuyrittäjät, joilta puuttui tarvittava osaaminen. Toteutettiin monia kehnosti suunniteltuja, mitäänsanomattomia ja ympäristölleen vieraita matkailurakennuksia, Hautajärvi arvioi.

– Valtion ja EU:n rahoitusta on suunnattu monille tällaisille hankkeille. Maankäytön ja rakentamisen maakunta- ja kuntatasoinen ohjaus ja laadun määrittely taas on ollut liian vähäistä, Hautajärvi väittää.

Säätelyllä ja ammattimaisella suunnittelulla voitaisiin Hautajärven mukaan kuitenkin paikata menneiden vuosikymmenien virheitä.

– Lappi voi olla suurtenkin turistijoukkojen matkailualue, jos kaikki osatekijät suunnitellaan huolellisesti. Nykyisiä lomakaupunkeja ja -keskuksia kannattaisi tiivistää, mutta se vaatii erityistä ammattitaitoa, ja esimerkiksi arkkitehtuurikilpailuja.

Lapilla on tarjottavanaan puhdasta luontoa, metsiä, erämaita, tuntureita, vesistöjä ja hiljaisuutta. Niitä pitäisi Hautajärven mukaan vaalia laadukkaalla ja omaperäisellä arkkitehtuurilla, sisustuksella, muotoilulla ja maisema-arkkitehtuurilla.

– Saisimme kestäviä ja vetovoimaisia matkailuympäristöjä – yhtä huolella suunniteltuja rakennuksia ja sisustuksia kuin Lapin matkailuarkkitehtuurin historian parhaimmisto, Hautajärvi uskoo.

Hautajärven tutkimus perustuu laajaan arkistotyöhön ja paikan päällä tehtyihin arviointeihin. Kirja esittelee Lapin matkailuarkkitehtuurin historian ja muutoksen kattavasti myös 240 kuvan aineistona. Monet kuvista ovat ennen julkaisemattomia.

Arkkitehti, TkL Harri Hautajärven väitöskirja ”Autiotuvista lomakaupunkeihin. Lapin matkailun arkkitehtuurihistoria” tarkastetaan 25.4.2014 Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella, Otakaari 1, E-sali, klo 12. Vastaväittäjänä toimii prof. emerita Riitta Nikula Helsingin yliopistosta ja kustoksena prof. Aino Niskanen. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi.

Lisätietoja, väitöskirjan sähköinen versio ja kuvapyynnöt:

Harri Hautajärvi
hautajarvi(at)nic.fi
p. +358 45 2331 310

Aalto-yliopiston median laitokselle väittelevä Joanna Saad-Sulonen on tutkinut, miten ruohonjuuritason demokratia toteutuu osallistuvan sähköisen suunnittelun avulla. Digitaalisten työkalujen avulla kansalaisten tieto, aktiivisuus ja vertaistuotanto voidaan saada merkittäväksi osaksi yhdyskuntasuunnittelua.

Monet kansalaisten osallistumiseen tarkoitetut sähköiset palvelut ja työkalut ovat usein ylhäältä alas suunnattuja. Viranomaiset kuulevat kansalaisten mielipiteitä ja ehdotuksia, mutta itse suunnitteluun osallistumiseen ja vaikuttamiseen ei juuri ole keinoja.

Saad-Sulonen tahtoo avata osallistumiseen tarkoitettujen digitaalisten medioiden ja teknologioiden suunnittelun myös kansalaisille. Yhteiselle kehittämiselle ja käytölle avattu informaatioteknologia mahdollistaisi viranomaisten, suunnittelijoiden ja kaupunkilaisten yhteistyön suunnitteluprojekteissa.

– Osallistuvan sähköisen suunnittelun ymmärrys yhdyskuntasuunnittelussa on vielä rajallista eikä se vastaa digitaalisen nykykulttuurin todellisuutta. Ihmiset eivät suinkaan ole vain teknologian passiivisia käyttäjiä vaan valitsevat aktiivisesti itselleen ja sosiaalisille verkostoilleen sopivimmat työkalut, Saad-Sulonen tähdentää.

Osallistuva suunnittelu nivoo yhdyskuntasuunnittelun ja informaatioteknologian

Saad-Sulonen pyrkii poikkitieteellisellä työllään yhdistämään yhdyskuntasuunnittelun ja informaatioteknologian tutkimusta.

– Kaupunki-informatiikka on nouseva tutkimusala, joka tarkastelee informaatioteknologian käyttöä urbaanien ympäristöjen suunnittelussa. Toisaalta myös informaatioteknologiasta kiinnostuneiden kaupunkisuunnittelijoiden tulisi huomioida, että sen edellyttävän niin ikään suunnittelua – johon myös käyttäjät voivat osallistua, Saad-Sulonen muistuttaa.

Saad-Sulosen kollegoineen kehittämä avoimen lähdekoodin Urban Mediator -ohjelmisto on käytännön esimerkki väitöskirjassa luodusta laajennetusta lähestymistavasta osallistuvaan suunnitteluun. Sen avulla viranomaiset, suunnittelijat ja kaupunkilaiset voivat tuottaa, muokata ja jakaa tietoa suunnitteluprojekteissa.

Ohjelmistoa on käytetty kolmessa tapaustutkimuksessa Helsingissä: liikennesuunnitteluun Malminkartanossa, Roihuvuoren nuorisotalon pihan suunnittelussa sekä asukkaiden omassa liikenneturvallisuuden parantamisprojektissa Arabianrannassa.

Saad-Sulonen korostaa, että yksikään palvelu tai verkkotyökalu ei takaa hedelmällistä osallistumista, vaan sen toimivuus syntyy yhteisestä käytöstä.

– Niin sanotussa design-in-use-osallistumisessa käyttäjät luovat omat “työkalujen ekologiansa”. Esimerkiksi liikenneturvallisuuden parantamisesta kiinnostunut ryhmä voi yhdistellä sosiaalista mediaa, Googlen karttapalveluita, yhteistä wiki-alustaa tai jopa kehittää mobiilisovelluksen, jolla laskea autojen määrää, Saad-Sulonen kuvailee.

Lisätietoja:
Joanna Saad-Sulonen
Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, median laitos
joanna.saad-sulonen@aalto.fi
p. +358 50 566 1829

Joanna Saad-Sulosen tutkijaprofiili: https://reseda.taik.fi/Taik/jsp/taik/Researcher.jsp?id=24744

Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi.

Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun muotoilun laitoksen väitöskirjassaan Antti Pirinen tutkii asumisen suunnittelun, asukkaiden ja tuotannon monimutkaista suhdetta.

Asukaslähtöisyys on tunnustettu ja tärkeä tavoite asuntotuotannossa. Käytännön suunnittelussa ja rakentamisessa se ei silti välttämättä toteudu. Pirinen haluaa paikata puutetta lähestymällä asuntotuotantoa epätavallisesta näkökulmasta: käyttäjälähtöisestä muotoilusta.

– Vaikka tiedämme paljon ihmisten tarpeista ja toiveista asumisen suhteen, ne jäävät helposti välittymättä suunnitteluratkaisuihin, Pirinen kuvaa tutkimuksensa ongelmaa.

– Asukkaiden näkökulmasta asumisessa on paljon muutakin suunniteltavaa kuin fyysinen rakennus.

Asumiskonseptit yhdistävät yksilöllisyyden ja toistettavuuden

Teollisuuden ja asukkaiden intressit voivat kohdata niin sanotuissa asumiskonsepteissa. Antti Pirinen on väitöksessään tutkinut viittä erilaista suomalaista asumiskonseptia. Niissä rakennusliikkeet esimerkiksi tarjoavat palvelun, jonka avulla asukas voi tehdä yksilöllisiä valintoja asuntoonsa, tai asukkaat rakennuttavat itselleen talon konseptin puitteissa.

Pirinen pyrkii kuromaan umpeen kuilua teollisuuden standardoitujen tuotteiden ja prosessien ja toisaalta erittäin asukasvetoisten konseptien välillä.

– Miten voidaan tuottaa erilaisuutta toistettaviin konsepteihin? Ja miten käyttäjät voisivat olla mukana suunnitteluprosessissa ja tuoda siihen omat arvonsa ja tarpeensa?

– Täytyy selvittää, mitkä asunnon ja ympäristön elementit, sekä miten niiden vakiointi ja variointi asuntotuotannossa, tuottavat asukkaille arvoa ja yksilöllisyyttä, Pirinen kehottaa.

Laadukas suunnittelu ylittää käyttäjien odotukset

Käyttäjälähtöisessä muotoilussa tarkastellaan laadullisia eroja ihmisten tarpeiden, elämäntapojen ja arvojen välillä. Se eroaa huomattavasti asumistutkimuksen tilastollisista ja väestöllisistä menetelmistä. Pirinen kokoaa yhteen sosioekonomiselta taustaltaan hyvin erilaisten ihmisten kokemuksia asumisesta, ja ehdottaa, miten sisällyttää asukkaiden tarpeet konkreettisesti asuntotuotantoon.

– Käyttäjälähtöisyys ei tarkoita suinkaan vain sitä, että kysytään ihmisiltä, millaisia asuntoja tai tuotteita he haluaisivat ja tarvitsivat. Ammattitaitoisen ja luovan muotoilun ja suunnittelun arvo on siinä, että lopullinen tuote on aina parempi kuin käyttäjä olisi osannut itse kuvitella, Pirinen tähdentää.

Asuntojen suunnittelijat ja rakennuttajat eivät Pirisen mukaan hyödynnä tietoa asukkaista tarpeeksi.

– Tiedetään, että esimerkiksi rauhallisuutta ja luonnonläheisyyttä arvostavat lähes kaikki. Mutta ne myös tarkoittavat eri asioita eri ihmisille, ja edellyttävät siksi erilaisia suunnitteluratkaisuja.

Taiteen maisteri Antti Pirisen väitöskirja ”Dwelling as Product: Perspectives on Housing, Users and the Expansion of Design” tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa keskiviikkona 16.4.2014 klo 12, Hämeentie 135 C, luentosali 822. Vastaväittäjänä toimii prof. Sten Gromark Chalmersin teknillisestä korkeakoulusta. Kustoksena toimii prof. Pekka Korvenmaa. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi.

Lisätietoja:

Antti Pirinen
antti.pirinen@aalto.fi
puh. 040 5300 828

Sen piti olla vain vuoden visiitti, mutta toisin kävi. Japanissa arkkitehdiksi valmistunut Atsushi Takano tuli Otaniemeen puurakentamisen intensiivikurssille viisi vuotta sitten – ja on täällä vieläkin.

”Kurssin jälkeen aloin kaivata lisätietoa puusta materiaalitieteen näkökulmasta.  Pääsin opiskelemaan puunjalostustekniikan laitokselle, jossa minulla oli onni työskennellä professori Matti Kairin ja professori Stefan Winterin kanssa puurakentamiseen liittyvien ympäristökysymysten parissa.  Valmistuttuani diplomi-insinööriksi minulla oli siis jo kolme erikoisalaa: arkkitehtuuri, puun materiaalitiede ja ympäristötiede. Niiden yhdistäminen tuntui hyvältä idealta, ja niin aloin tehdä väitöskirjaa”, hän kertoo hymyillen.

Oppia perinnerakentamisesta

Väitöstutkimuksessaan Atsushi Takano haluaa selvittää, millainen talon rakenne on ympäristönäkökulmasta paras vaihtoehto. Erityisesti häntä kiinnostavat perinteiset kansanrakennukset Suomessa ja Japanissa.  Niiden mallin pohjalta hän haluaa kehittää ympäristön kannalta kestävän ja kylmään ilmastoon sopivan massiivihirsirakenteen.

”Olen tutkinut perinteisiä rakennustapoja sekä Hokkaidossa että Helsingissä.  Molemmissa paikoissa ihmiset ovat olosuhteiden pakosta oppineet rakentamaan kylmään ilmastoon sopivia koteja läheltä saatavista materiaaleista, energiatehokkaasti ja ilman hienoa teknologiaa. Uskon, että perinteisissä suomalaisissa hirsimökeissä ja japanilaisissa Chise-rakennuksissa on paljon sellaista, josta voimme oppia nykyaikanakin.”

Kylmässä ilmastossa suurimpia asumiseen vaikuttavia tekijöitä on kotien lämmitys. Perinteisissä hirsimökeissä ja Chiseissä rakennuksen lämpimänä pysymistä edistävät muun muassa yksinkertainen muoto, niukka ilmanvaihto ja lämpöä varastoiva rakennusmateriaali. Lämmön lisäksi puulla on myös kyky varastoida ja luovuttaa kosteutta.

”Sisäilman laadun ja asumismukavuuden kannalta se on mainio ominaisuus”, Atsushi Takano selittää.

Uudenlaista kaupunkiasumista

Väitöstutkimuksen lisäksi Atsushi Takano työskentelee arkkitehtuurin laitoksen vetämässä townhouse-projektissa. Sen tarkoituksena on kehittää Keski-Euroopassa yleisen asumismuodon pohjalta Suomeen sopivia uusia talotyyppejä, jotka ovat sekä energiatehokkaita että edullisia rakentaa.

”Ympäristön lisäksi meitä kiinnostavat myös taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset; se, miten ihmiset kokevat kotinsa. Suomalaisessa townhousessa tiiviis asuminen yhdistyykin yksilöllisyyteen ja yksityisyyteen. Projektin pohjalta voimme tarjota sidosryhmille, kuten rakennusyrityksille ja Helsingin kaupungille suuntaviivat uusien alueiden rakentamisen tueksi”, Atshushi Takano toivoo.

Teksti Minna Hölttä, kuvat Minna Hölttä ja Atsushi Takano.

Batsirai Chivhanga tutkii Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa tekemässään väitöskirjassaan, miten muotoiluntutkimus voidaan valjastaa mobiilisisältöpalveluiden tuotannon kehittämiseksi.

– Mobiilisovellusten käyttö ja kysyntä ovat kasvaneet älypuhelinten myötä. Esimerkiksi Afrikassa erilaisia sovelluksia käytetään kehitystavoitteiden saavuttamiseksi. Palveluiden hyödyntämiseen esimerkiksi osana organisaatioiden toimintaa liittyy kuitenkin vielä paljon toteuttamattomia mahdollisuuksia, Chivhanga kertoo.

Chivhanga kehitti muotoiluntutkimuksellisen lähestymistavan nimeltään Mobile Phone Transformation (MPT). Sen avulla voidaan arvioida mobiilipalveluihin liittyviä tarpeita ennen varsinaista suunnittelua. Käytännössä tämä tapahtuu esimerkiksi havainnoimalla tai haastattelemalla palvelun kohdekäyttäjiä tai ennakoimalla herkästi vainuten teknologian tulevaa kehitystä.

– Tosielämästä kerätyn datan pohjalta matkapuhelimiin voidaan suunnitella innovatiivisempia sovelluksia ja ominaisuuksia, jotka palvelevat kohdeyleisön todellisia tarpeita. MPT-mallia voidaan käyttää muun muassa organisaatioissa, kun halutaan suunnitella heidän ydintoimintaa tukevia appseja.

Väitöstutkimuksen mukaan mobiilisovellukset, jotka on suunniteltu käyttäjien tarpeista käsin eli heidän hyödykseen, mahdollistavat esimerkiksi uusia, tehokkaampia tapoja hoitaa päivittäisiä askareita.

– Kehittämäni lähestymistavan mukaan toteutetuilla työkaluilla ja ohjelmilla voi olla muutoksellisia vaikutuksia kohdeyleisöjen käytössä, Chivhanga kiteyttää.

Monitieteinen lähestymistapa testattiin käytännössä

Mobile Phone Transformations -lähestymistavan taustalla olevat konseptit on johdettu eri tieteenaloilta, kuten toiminnan teoriasta, informaatioteoriasta sekä muotoilun- ja tulevaisuudentutkimuksesta.

– Konseptit toimivat myös yksinään muotoilun mittapuina, joita voidaan käyttää barometrina, kun arvioidaan mobiilisovellusten vaikutuksia, Chivhanga sanoo.

Lähestymistapaa testattiin käytännön tutkimusprojektissa, MobiLeapissa, joka toteutettiin Suomessa ja Virossa 2006–2007. Hankkeen tarkoituksena oli arvioida nuorten multimediapuhelinten ja erityisesti sisällönhakuun ja -keräämiseen tarkoitettujen ominaisuuksien käyttöä.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja ”Designing Beneficial Mobile Content Services: Sourcing Design Ideas from Real Life” tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa perjantaina 4.4.2014 klo 12, Mediakeskus Lumeen Sampo-salissa, Hämeentie 135 C, Helsinki. Vastaväittäjänä toimii Senior Lecturer, PhD Stephen Andrew Roberts (University of West London). Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi

Lisätietoja:
Batsirai Chivhanga
p. 046 906 9957
batsirai.chivhanga@aalto.fi

Suurikokoisina, värillisinä ja tarkoin viimeisteltyinä valokuvateokset alkoivat muistuttaa yhä enemmän maalauksia.

Myös kuvien aiheet saivat vaikutteita maalaustaiteesta. Maisemat ja niiden abstraktit johdannaiset sekä takaapäin kuvatut hahmot korvasivat valokuvien kestoaiheen eli kasvot. Toisinaan kuvat käsittelivät välineen omaa esitystä.

– Vaikka nykyvalokuvassa onkin havaittavissa yhtymäkohtia maalaustaiteen kehitykseen, tärkeämpi tekijä valokuvataiteen kukoistuksessa on ollut välineen oman monitahoisen olemuksen pohdinta, Kella selittää.

– Valokuvaa ei voi palauttaa johonkin yksittäiseen olemukseen, vaan se on epäjohdonmukainen ja monimuotoinen. Tämä on mielestäni välineen voimavara ja erityinen anti nykytaiteen alueella.

Teoksista halu tutkia, tutkimuksesta halu kuvata

Kellan väitöstutkimus tarkastelee nykyvalokuvaa teorian ja kuvien kautta. Taiteellis-teoreettisen työn argumentaatio etenee osittain kuvallisessa muodossa.

Väitöskirjaan kuuluu kaksi taiteellista kokonaisuutta, joiden kautta Kella avaa valokuvan ulottuvuuksia, ja jotka hän esittää tutkimuksensa päätelminä. Omien valokuviensa ohella hän tarkastelee työssään lukuisten muiden nykyvalokuvaajien teoksia.

– Tutkimuksen ja valokuvan suhde on työssäni kaksisuuntainen. Toisaalta teokset ovat synnyttäneet halun tutkia, toisaalta tutkimus on synnyttänyt halun tehdä kuvia, Kella kertoo.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja Käännöksiä – maisema, kasvot ja esittäminen valokuvassa tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa perjantaina 14.3.2014 klo 12, Mediakeskus Lumeen Sampo-salissa, Hämeentie 135 C, Helsinki. Vastaväittäjänä toimii FT, dosentti Hanna Johansson Helsingin yliopistosta.

Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi, puh. 050 313 7086.

Lisätietoja:

Marjaana Kella
p. 040 5436143
marjaana.kella@aalto.fi

TaM Hanna Weselius tutki Aalto-yliopistossa tarkastettavassa väitöskirjassaan, miten aikakauslehtien henkilövalokuvat syntyvät ja mikä on niiden tehtävä. Weselius tarkasteli erityisesti näyttelijä Maria Sidistä otettuja kuvia.

Väitöstutkimuksessa ilmeni, että henkilökuvat ovat tarkkaan suunniteltuja, ja ne tehdään moniammatillisena ryhmätyönä omaan kontekstiinsa eli osaksi aikakauslehden konseptia.

– Aikakauslehden valitsemat näkökulmat määrittävät, millainen on kuvien realismi eli miten esimerkiksi kuvattavat henkilöt voidaan esittää kuvissa todentuntuisesti. Henkilökuvat rakentavat ja ylläpitävät lehden konseptin arvoja ja uskottavuutta sekä toistavat lehden maailmankuvaa, Weselius kertoo.

Väitöstutkimus osoittaa, ettei henkilökuva viittaa ainoastaan kuvan kohteeseen vaan myös lehteensä ja itseensä esityksenä. Aikakauslehtien henkilövalokuvat ovat performansseja, joihin osallistuvat paitsi lehti ja kuvattava henkilö, myös lehtien lukijat. Heille rakennetaan kuviin katsojan rooli.

Kuvatuotannon lähtökohdat ja käytännöt vaihtelevat

Weselius analysoi väitöstyössään kuviin rakentuvia merkityksiä ja havaitsi tutkituissa aikakauslehdissä kaksi vahvaa henkilökuvan tuotannon diskurssia.

– Kun lehti tähtää yhteisöllisyyteen, kuvien tuotannossa painotetaan yhdessä tekemistä ja lukijalle tarjotaan roolia ”yhtenä meistä”. Kuvattavat henkilöt valitaan ja kuvataan lehden tarkkaan määritellyn realismin mukaisesti, jolloin kuvat muodostuvat usein yhdenmukaisiksi. Tällaisia kuvia näkyy esimerkiksi naistenlehtityyppisissä kansijutuissa, Weselius sanoo.

Lehden tavoitellessa neutraaliutta lukijan roolina on olla oikean tiedon vastaanottajana. Henkilökuvien realismi on asialähtöistä, eikä henkilöitä välttämättä pyritä yhdenmukaistamaan lehden konseptiin sopiviksi.

– Tällaisessa tapauksessa samassa lehdessä voi olla hyvinkin erityylisiä henkilökuvia aiheesta, kuvaajasta ja tilanteesta riippuen, Weselius havainnollistaa.

Weselius toteutti tutkimuksensa keräämällä tapausaineistoa etnografisin menetelmin suomalaisten aikakauslehtien toimituksista ja valokuvastudioista. Aineisto muodostuu haastatteluista, toimituskokousten ja kuvaustilanteiden havainnoinnista sekä valmiista kansikuvista ja -jutuista. Työ tarjoaa uutta tietoa kuvajournalismista ja aikakauslehtien toimituksellisista käytännöistä.

Väitöstilaisuus

Väitöskirja, ”Suunniteltu kuva. Henkilövalokuvien rakentaminen aikakauslehdessä”, tarkastetaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa perjantaina 7.2.2014 klo 12, Mediakeskus Lumeen Sampo-salissa, Hämeentie 135 C, Helsinki. Vastaväittäjänä toimii professori Riitta Brusila Lapin yliopistosta. Väitöskirjan tilaukset Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun verkkokirjakaupasta: books.aalto.fi, tiedustelut: artsbooks@aalto.fi, puh. 050 313 7086.